Olipa kerran tyttö, joka ei pitänyt kahvista. Hänen
lapsuuskodissaan juotiin aina teetä, ja hän kasvoi teentuntemisessa. Teetä
juotiin aamulla, iltapäivällä ja illalla. Aina kun oli kiire lähteä
jonnekin, keitti isä vielä teetä.
Vuodet kuluivat ja tyttö joi teetä. Jossain kohtaa elämää
hän yritti päästä kahvin makuun, sillä kylässä oli kiusallista sanoa kahville
kiitos ei, ja passittaa emäntä keittämään erikseen vettä vain häntä varten.
Varsinkin, kun teeksi ei kelvannut mitkä tahansa aromatisoidut teepussit.
Mieluiten vihreää tai mustaa teetä maidon kera.
Opiskeluaikana olisi ollut hyvä osata juoda kahvia, sillä
silloin haluttiin valvoa pitkään. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, olisi ollut hyvä osata juoda
kahvia, sillä silloin valvottiin pitkään, vaikka ei haluttu.
Niihin aikoihin tytön käly tutustutti hänet käsitteeseen
arjen luksus eli cafe latte. Muutaman kokeilun jälkeen tyttö oli jo koukussa.
Ensin koukutti käsite: korkean lasin pituinen tauko arjen puurtamisesta, pieni
hetki aikaa vain itselle ja omille ajatuksille. Lopulta käsite sulautui yhteen
itse juotavan kanssa, ja arjen luksus alkoi tarkoittaa paitsi omaa pientä
hetkeä, myös ystävien tapaamista ja kohtaamisia. Voimaantumista.
Paljon on vettä virrannut Aurajoessa tytön ensimmäisestä
lattelasillisesta tähän hetkeen. Minä en edelleenkään juo kahvia, kotona ja kylässä juon vain
teetä (paitsi tietyissä poikkeustapauksissa, jos kylässä on nespressokeitin tai
mutteripannu ja hyvää kahvia). Mutta minä juon lattea kahviloissa. Olen huomannut,
että latteja on erilaisia: hyviä ja huonoja. Toisaalta huononkin
lattekokemuksen pisteitä voi nostaa miellyttävä ympäristö ja innostava
kohtaaminen kahvilassa, tai laten äärellä saatu ahaaelämys tai uusi idea.
Edelleen cafe latte edustaa minulle arjen luksusta. Olen
iloinen, jos saan jakaa tätä luksusta kanssasi.
![]() |
Kuvassa aitoa minttuteetä |